keskiviikko 13. maaliskuuta 2013

Vammaispalvelulaki voimassa 25 vuotta


Vuonna 1988 tuli voimaan Euroopan edistyksellisimmäksi kehuttu vammaispalvelulaki. Lain tarkoituksena on ollut edistää vammaisen henkilön edellytyksiä elää ja toimia muiden kanssa yhdenvertaisena yhteiskunnan jäsenenä sekä ehkäistä ja poistaa vammaisuuden aiheuttamia haittoja ja esteitä. Vammaispalvelulaki koskee vammaista henkilöä, jolla on vamman tai sairauden johdosta pitkäaikaisesti erityisiä vaikeuksia suoriutua tavanomaisista elämän toiminnoista.

Kunnan erityisen järjestämisvelvollisuuden piiriin kuuluvat vaikeavammaisille järjestettävät kuljetuspalvelut, päivätoiminta, henkilökohtainen apu sekä palveluasuminen, tulkkipalvelut ja asunnon muutostyöt. Henkilökohtainen apu ja päivätoiminta ovat sisältyneet lakiin vasta viime vuosina. Ne ovat monin tavoin lisänneet vaikeavammaisten ihmisten mahdollisuuksia.

Taloudellisina tukitoimina (talousarviosidonnaiset palvelut) on voitu korvata tarpeen mukaisesti kokonaan tai osittain vaatetuksen tai erityisravinnon hankkimisesta aiheutuvia kustannuksia. Päivittäisistä toiminnoista suoriutumisessa tarvittavien välineiden, koneiden ja laitteiden hankkimisesta aiheutuneista kustannuksista on korvattu puolet. Vakiomalliseen välineeseen, koneeseen tai laitteeseen tehdyt vamman edellyttämät välttämättömät muutostyöt korvataan kuitenkin kokonaan.

Miten laki on toteutunut?

En löytänyt viime vuosilta tutkimusta tai selvitystä, miten vammaispalvelut ovat toteutuneet. Vammaisten ihmisten kokemukset kertovat, että ns. subjektiivisten oikeuksien voidaan sanoa kokonaisuudessaan parantuneen lain voimassaoloaikana. Palveluasuminen, päivätoiminta, kuljetuspalvelut, asunnonmuutostyöt ja kuurojen tulkkipalvelut ovat toteutuneet parhaiten. Henkilökohtaisen avun uudet säädökset ovat ohjanneet kuntia myöntämään henkilökohtaista apua, mikä on lisännyt vammaisten ihmisten mahdollisuuksia toteuttaa omaa elämäänsä.

Kuljetuspalveluiden saajien määrä on lisääntynyt. Kuljetuspalvelut ovat vuodesta toiseen olleet vammaisia ihmisiä eniten puhuttanut alue. Kuntien soveltamisohjeissa ja järjestämisessä kun löytyy variaatioita ja laatukysymykset käytännön toteuttamisessa ovat olleet toissijaisia. Kaiken kaikkiaan voidaan todeta, että vammaispalvelulakia noudatetaan eri kunnissa eri tavalla. Kunnilla on omia lakiin perustumattomia rajoituksia subjektiivisiin oikeuksiin. Usein unohtuu se, mitä subjektiivisilla oikeuksilla ymmärretään. Ne koskevat hyvin pientä vaikeavammaisten ryhmää. Säästöpaineet luovat painetta siihen, että kunnat etsivät uusia säästökohteita myös kunnan erityisen järjestämisvelvollisuuden piiriin kuuluvista palveluista. 

Nykyisin on melkeinpä sääntö kuin poikkeus, ettei määrärahasidonnaisia palveluja ja tukitoimia (esim. auton hankintatuki, käsihallintalaitteet jne) myönnetä lainkaan. Kuntien tulisi kehittää kunnan palveluita, mutta tätä kohtaa ei noudateta. Sosiaali- ja terveysministeriön sekä aluehallintoviranomaisten seuranta- ja valvontamenetelmät kaipaisivat tehostamista, koska lakia noudatetaan eri kunnissa eri tavoilla.

Hakemusten käsittely järjestelmäkeskeistä 

Kunnat käsittelevät vammaispalveluhakemukset hyvin yksioikoisesti, vaikka käsittelyn tulisi olla yksilöllistä ja palvelusuunnitelmaan perustuvaa. Päätöksiä ohjaavat kuntien omat vammaispalvelulain soveltamisohjeet. Vammaispalveluita ei läheskään aina toteuteta yksilöllisesti, vaan tietynlaista kaavaa noudattaen. Yksilöllistä, joustavaa ja toimivaa sekä todennäköisesti myös kustannusystävällisintä ratkaisua on ilmeisen vaikeaa löytää. Sosiaaliviranomaisten ammattitaitoisuus ja ratkaistavaan asiaan liittyvä kokonaisvaltainen tietämys saattavat myös puuttua. Kokonaisuutta ei yleensä nähdä.

Kerro, onko sinulle tehty palvelusuunnitelma

Lain mukaan kunnan on huolehdittava siitä, että vammaisille tarkoitetut palvelut ja tukitoimet järjestetään sisällöltään ja laajuudeltaan sellaisina kuin kunnassa esiintyvä tarve edellyttää. Kunnilla on siis selkeä ohjaus- ja neuvontavelvoite. Tämä velvoite merkitsee sitä, että kunnissa sosiaaliviranomaisten olisi laadittava yhdessä vammaisen henkilön kanssa palvelusuunnitelma. Palvelusuunnitelmassa kartoitetaan kokonaistilanne ja yksityiskohtaisesti kirjataan, millaisia asioita ihminen tarvitsee voidakseen elää hyvää elämää.

Palvelusuunnitelmien avulla kunnat saavat tietoa siitä, mihin niiden tulisi varautua kuntabudjetissa. Tosiasiassa kunnat eivät useinkaan edes tiedä, minkä laajuista palvelujen tarve on. Tarvekartoituksia ei juurikaan tehdä. Monissa kunnissa ei myöskään laadita palvelusuunnitelmia, jotka toimisivat erinomaisena työkaluna palvelutarvetta ja laajuutta arvioitaessa. Toisaalta on myös kuntia, kuten Espoo ja Jyväskylä, joissa tavoitteena on laatia jokaiselle vaikeavammaiselle palvelusuunnitelma.

Haluan elää vain tavallista elämää

Jokin aika sitten tapasin uimahallissa naisen, joka ihmetteli, miten kauan hänen pitää odottaa kunnan päätöstä asunnonmuutostöihin. Nainen oli jättänyt hakemuksensa yhdeksän kuukautta aiemmin. Laissa on nykyisin selkeät rajat viivytyksettömästä asian käsittelystä. Eräs mies taas kertoi saaneensa kielteisen päätöksen käsihallintalaitteiden siirtämiseksi uuteen autoon. Mies oli vaihtanut autonsa sosiaalityöntekijän mukaan liian nopeasti. Onko sosiaalityöntekijän tehtävä ottaa kantaa siihen, milloin ihminen voi vaihtaa autonsa, jos hän sen itse maksaa? Ilman laitteita autolla ajamisesta ei tule mitään. Maahamme tarvittaisiin jokin paikka, jossa asiantuntijat ottaisivat kantaa siihen, onko auto ajoturvallinen ja mitä apuvälineitä ihminen tarvitsee ajamiseen.

Joissakin kunnissa hakemusten käsittelyaika ja päätösten teko kestävät edelleenkin kohtuuttoman pitkän ajan. Vammainen henkilö voi joutua olemaan ilman minkäänlaisia palveluita kuukausia. Jos päätös vielä on kielteinen, vie valitusprosessi lisää aikaa. Pahimmillaan vammainen henkilö on pakotettu selviämään ilman palveluita vuodenkin ajan, ennen kuin korkein oikeus mahdollisesti kumoaa kunnan tekemän kielteisen palvelupäätöksen. Seuraavan, samoin perustein samaa palvelua hakevan vammaisen kohdalla kunta jälleen tekee kielteisen päätöksen.

Lain periaatteiden vastaisesti palveluiden hakemisesta on tehty monestikin vammaista nöyryyttävä tapahtuma. Kerta toisensa jälkeen vammaiset ihmiset joutuvat selittelemään, miksi he yrittävät elää tavanomaista elämää.