tiistai 14. elokuuta 2012

Eutanasia - ristiriitaisia ajatuksia

Vihreiden puoluekokous otti toukokuussa myönteisen kannan eutanasiaan. Tästä heräsi maassamme valtaisa keskustelu. Vammaisaktivisti Tuomas Tuure vastusti eutanasiaa puoluekokouksessa ja myös omassa blogissaan.   
Antiikin aikana eutanasialla tarkoitettiin rauhallista ja kunniallista kuolemaa. Nyttemmin eutanasialla tarkoitetaan lääkärin antamaa armokuolemaa tai kuolinapua. Suomessa aktiivinen kuolinapu ts. eutanasia on laitonta. Parantumattomasti sairaiden avustettu itsemurha on sallittu vain Alankomaissa, Belgiassa, Sveitsissä ja Yhdysvalloissa Oregonissa tarkoin määritellyissä tapauksissa.
Vammaisetkin elävät elämisen arvoista elämää
Katsoin tv-dokumentin Eutanasia – kyyneleitä vai helpotus. Se kertoi kolmesta hollantilaisesta henkilöstä, jotka halusivat eutanasian. Noin 40-vuotias nainen sairasti parantumatonta, aggressiivisesti leviävää syöpää. Toinen ohjelmassa esiintynyt keski-ikäinen nainen sairasti als-sairautta, joka oli tehnyt hänestä vuodessa täysin liikunta- ja puhekyvyttömän.  Hän oli sopinut lääkärin kanssa eutanasian mahdollisuudesta, mutta ei kuitenkaan turvautunut siihen, koska hänen ympärillään oli mielenkiintoisia asioita ja rakastava perhe. Hän kuoli lopulta ilman eutanasiaa, nopeasti ja yllättäen tukehtumalla.
Kolmas dokumentin henkilö oli noin nelikymppinen mies, jolla oli diagnosoitu jokin lihassairaus. Hän oli väsynyt sairauden etenemiseen ja pelkäsi tulevaisuutta, avuttomuutta, toisten armoille joutumista.  Hän totesi: ”Olisin halunnut elää 100-vuotiaaksi, mutta elämällä kunnon elämää.”
Katsellessani ohjelmaa ajatukseni olivat ristiriitaiset. Ymmärsin parantumatonta syöpää sairastavan naisen ratkaisun. En kuitenkaan voinut ymmärtää miestä, jolla oli diagnosoitu lihassairaus. Mies käveli ja oli omatoiminen. Mikä mahtoi olla se kunnon elämä, jota hän olisi halunnut elää satavuotiaaksi?  Tällaiset välähdykset eutanasiakeskustelussa välittävät mielikuvaa siitä, ettei vammaisen ihmisen elämä olisi elämisen arvoista. Millaista on elämisen arvoinen elämä? Vammaisilla ihmisillä on oikeus elämään ja he tarvitsevat tässä palveluita ja tukitoimia.  Vammaisuus ja oikeus elämään kuuluvat yhteen. Oikeus elämään liittyy erottamattomasti muihin ihmisoikeuksiin.  Jos vammainen ei saa tarvitsemiaan palveluja, hänen oikeutensa elämään voivat olla uhattuna.
Mitä mieltä olet eutanasiasta?

Haastattelin hiljattain sattumanvaraisesti 25 ihmistä eutanasiasta. Neljää lukuun ottamatta kaikki olivat sitä mieltä, että armomurhan voisi hyväksyä, jos kyse on järjissään olevasta aikuisesta ihmisestä, joka elää viimeisiä päiviään kovissa tuskissa eikä toivoa paranemisesta ole. Oleellista oli hyvin järjestetty saattohoito. Sitähän ei Suomessa ole kaikkialla.  
Itse lyhytkasvuinen vammaistutkija Tom Shakespeare sanoi viisi vuotta sitten Kynnyksen järjestämässä seminaarissa hyväksyvänsä armomurhan, jos ihminen on parantumattomasti sairas ja hänellä on kipuja. Mitä mieltä olet hänen näkemyksestään?
Voivatko vammaiset ihmiset joutua väärin käytetyn eutanasian kohteeksi?
Eutanasiakeskusteluissa ei voida sivuuttaa sitä seikkaa, että aina löytyy ihmisiä, jotka pelastavat myrkkyruiskeilla vammaisia tai vanhuksia kurjasta elämästä. Vuonna 1933 Saksan oikeusministeriö antoi lakiesityksen, jonka mukaan lääkäreillä oli oikeus myöntää ”armokuolemia” potilailleen. Tavoitteena oli ”lopettaa pyynnöstä parantumattomasti sairaiden potilaiden kärsimykset todellisen ihmisyyden nimissä”. Lakia ei koskaan hyväksytty, mutta sen todelliset tavoitteet pantiin toimeen Operaatio T4:ksi kutsutussa ohjelmassa. Tavoite ei ollut eutanasian myöntäminen, vaan vammaisten ihmisten joukkotuho.

Voisiko eutanasia laajeta koskettamaan muitakin kuin parantumattomasti sairaita? Kerro näkemyksesi.

16 kommenttia:

  1. Parantumattomasti sairaiden viime hetkien hoito pitäisi hoitaa saattohoitoa kehittämällä, siihen ei eutanasiaa tarvita. Eutanasiaa saattavat sen sijaa kaivat ne vaikeasti vammaiset jotka eivät pysty tekemään itsemurhaa muuten kuin ravinnon nauttimisen lopettamalla, mikä lienee aika pitkä ja epämukava tapa lähteä tästä maailmasta. Vuosia sitten tuli aiheesta televisio-ohjelma. Ei silloin tosin ollut kyseessä suomalainen vammainen, mutta nykypäivänä tilanne voi olla jo suomalaisillakin vaikeasti vammaisilla sellainen, että väsyttyään taistelemaan oikeuksistaan perustarpeiden tyydyttämiseksi ja inhimillisen elämän toteutumiseksi, ovat valmiita lähtemään täältä. Valitettavan kylmää kertomaa monien vaikeasti vammaisten jokapäiväinen elämä on tänään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen samaa mieltä, että saattohoitoa pitäisi kehittää. Saattohoidon ajatuksenahan on antaa kuoleville potilaille tehokasta ja mahdollisimman hyvää perushoitoa. Elämää ei lopeteta mutta elämää ei myöskään keinotekoisesti pitkitetä, vaan kipuja lievitetään tehokkaasti. Keskustelin erään ystäväni kanssa, jonka puoliso eli viimeiset viikkonsa saattohoidossa. Hän kertoi, että saattokoti ei ole ainoastaan paikka, jossa potilaan kipuja lievitetään. Se on kodinomainen, rauhallinen paikka, jossa kuolevan potilaan toiveita kunnioitetaan. Henkilökunnalla on aikaa olla potilaan ja omaisten kanssa. Potilaan kohtelu on hyvää ja arvostavaa ja lisäksi henkilöstö hallitsee kivunhoidon. Ystäväni oli tyytyväinen puolisonsa hoitoon saattokodissa. Saattokoti tuki omaisia vielä puolison kuoleman jälkeenkin. Suomessa on ikävä kyllä vain muutamia saattohoitoa antavia yksiköitä ja niihin on vaikea päästä. Näitä yksiköitä tarvitaan ehdottomasti lisää.
      Terhokodin johtaja ylilääkäri Juha Hänninen on saattohoidon uranuurtaja Suomessa. Hänen kirjansa Eutanasia – hyvä kuolema julkistetaan 29.8.
      Kirjoitat, että ”eutanasiaa saattavat kaivata sen sijaan ne vaikeasti vammaiset, jotka eivät pysty tekemään itsemurhaa muuten kuin ravinnon nauttimisen lopettamalla” . On totta, että vaikeavammaisten ihmisten elämä voi olla rankkaa ja raskaammassa elämänvaiheessa voi tulla mieleen tarpeettomia ratkaisuja oman elämän suhteen. Itsemurha-ajatuksistakin on voitava puhua avoimesti. Edwin Murphy kirjoitti kirjassaan Bodysilence, että vammautumisen edetessä monenlaiset ajatukset ja teot liikkuivat mielessä juopottelusta itsetuhoisiin ajatuksiin. Synkistä vaiheista selvittyään hän kirjoitti kokemuksistaan ja ajatuksistaan kirjan.
      Puhut vaikeasti vammaisista ja eutanasiasta. Miksi se, että on vaikeasti vammainen tuo mielikuvan siitä, että elämä olisi kurjaa tai arvotonta? Itse vaikeavammainen Jukka Sariola vastustaa elokuun IT-lehdessä eutanasiaa. Hän kirjoittaa ”kannatan elämisen mahdollisuuksien parantamista koko elämisen kaarella. Miksi kuoleman nopeuttaminen aktiivisesti on niin merkittävässä roolissa eikä elämisen helpottaminen. Eikö elämä ole ennen kaikkea elämistä eikä kuolemista varten?”. Vammaisjärjestöt tekevät koko ajan työtä paremman elämisen puolesta.

      Poista
    2. Lähden ajattelussani siitä, että jokainen ihminen, vammainen ja vammaton, on yhtä arvokas ja täten myös hänen elämänsä. Ja periaatteessa lähes jokaisella on myöskin oikeus päättää elämästään ja kuolemastaan itse. Kuolemahan on se ainoa pakko, mikä tässä elämässä on.
      Useimmat kykenevät tekemään itsemurhan tavalla tai toisella niin halutessaan. Vaikeasti vammainen henkilö ei tähän välttämättä kykene johtuen vaikeasta vammastaan. Katson, että jokaisella aikuisella vaikeavammaisella, joka ei itse vammansa vuoksi kykene itsemurhaan tulisi olla oikeus avustettuun itsemurhaan. Pidän sitä osana ihmisoikeutta, itsemääräämisoikeuden piiriin kuuluvana asiana. Vaikeavammaisen ihmisen elämän ei tulisi olla niin pyhä asia, että se on muiden tahdon vallassa ja saneltavissa. Vaikeavammaisilla tulisi olla oikeus määrätä elämästään tälläkin osa-alueella. Se miksi ihmiset ylipäätänsä ajautuvat pohtimaan näinkin kovaa ratkaisua elämässään on sitten toinen asia ja kaikkia palveluja on ehdottomasti kehitettävä niin, että mahdollisimman harva joutuu mielensä syövereissä näin lopullisten ratkaisujen äärelle.
      Olen samaa mieltä Jukka Sariolan kanssa, että vammaisten elämisen mahdollisuuksia tulee edelleen parantaa ja elämä on ehdottomasti elämistä varten.
      "Miksi se, että on vaikeasti vammainen tuo mielikuvan siitä, että elämä olisi kurjaa tai arvotonta?" Näin ei asia todellakaan ole. Vaikeavammaisuus ei sinällään luo mielikuvaa kurjasta ja arvottomasta elämästä. Eikä kyseessä edes ole mielikuva, vaan todelliset kokemukset siitä millaista elämä on vaikeavammaisena ja millaisia tarpeita saattaa myöskin vaikeavammaisilla henkilöillä olla.

      Poista
  2. Kyllä ensimmäisenä tulee mieleen iäkkäät henkilöt, jotka koko elämänsä ajan huomioineet toisten tarpeet. Hyvin helposti voisi tällainen ihminen ilmoittaa haluavansa eutanasian, "jotta ei ole toisille rasitteeksi." Moni on hyvin herkkä lähisukulaisten tai terveydenhoitohenkilökunnan sanattomille viesteille.

    Toiseksi käy mielessä se, ettei kivunhoito vieläkään ole oikealla tasolla. Yhä edelleen syöpäkipuihin määrätään paikoitellen tk-osastoilla parasetamolia... elämänlaadusta piittaamatta.

    Kolmanneksi tulee mieleen vastavammautuneet, jotka joutuvat ns. turvaverkon armottomaan rökitykseen. Siinä sivumennen elämänhalu voidaan murtaa perusteellisesti, ja kaikesta myllytyksestä eroon pääseminen tuntua houkuttelevimmalta vaihtoehdolta - silloinkin, kun on täysissä järjissään.

    Riski siihen, että eutanasia lopettaisi elämän silloin, kun jossain edessäpäin olisi vielä hyviä kokemuksia, on kyllä suuri. Eutanasia ei saa olla vaihtoehto laadukkaalle hoidolle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nostat esille iäkkäät henkilöt, jotka voisivat ilmoittaa haluavansa eutanasian. Monet iäkkäät henkilöt ovat jossain elämänsä vaiheessa tehneet ns. hoitotestamentin, jossa he määräävät, että jos he vakavan sairauden tai onnettomuuden seurauksena menettävät oikeustoimi-kelpoisuuden esimerkiksi tajuttomuuden tai vanhuuden heikkouden vuoksi, ei heitä hoidettaessa saa käyttää keinotekoisesti elintoimintoja ylläpitäviä hoitomuotoja, ellei tilan korjautumiseen ole selkeitä perusteita. Tehohoitoa voidaan antaa vain, jos voidaan kohtuudella arvioida, että sen antaminen johtaa parempaan tulokseen kuin pelkästään lyhytaikaiseen elämän pitkittymiseen.
      Jos toivorikkaana aloitettu hoito osoittautuu tuloksettomaksi, siitä on välittömästi luovuttava. Minulla itselläni on kokemusta hoitotestamentin toteutumisesta iäkkään ihmisen kohdalla. Näissä tilanteissa on tärkeää arvostaa omaisen laatimaa hoitotestamenttia. Omaisten vaatimuksesta lääkärit ovat valmiita noudattamaan hoitotestamenttia.

      Poista
    2. Hoitotestamentti on ok silloin, kun asianomainen sen omasta vapaasta tahdostaan haluaa tehdä. Sillä vältetään heikossa kunnossa olevan raskas ja rasittava tehohoito.

      Eutanasia puolestaan lopettaisi ylläpitävänkin hoidon, ja kiirehtisi loppua.

      Halusin korostaa nimenomaan sitä, miten herkästä asiasta on kyse. Moni ikääntyvä kokee hyvin vaikeaksi ajan, jolloin on pakko alkaa ottaa toisten apua vastaan. Suomalainen haluaa pärjätä itse.

      Terveydenhoitohenkilökunta puolestaan ei ole mitenkään täydellistä. Hyvin usein kuulee sairaiden ja omaistensa kertovan suorastaan tökeröistä ja loukkaavista lausahduksista. Edelleen myös kuulee hämmästyttävän usein siitä, miten asianmukaisen kipulääkityksen antamisesta kieltäydytään.

      Missään tapauksessa terveydenhoidon kentän työskentely ei ole niin laadukasta eikä tasalaatuista , etteikö siellä moni sairas mielensäpahoittaja valitsisi tarjottua vaihtoehtoja täysin väärin perustein, vain siksi, ettei saa kunnollista hoitoa tai kokee olevansa vaivaksi ja pelkkä kustannuserä. Nyky-yhteiskunta löytää kovin monia tapoja viestittää sen suuntaista...

      Poista
  3. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  4. Olen hyvin pitkälti samaa mieltä kuin Tuomas Tuure asiasta. Eikä Tom Shakespearkaan väärässä ole sanoessaan hyväksyvänsä eutanasian "jos ihminen on parantumattomasti sairas ja hänellä on kipuja". Itse pelkään sitä eniten että nyt avataan ovi maailmaan jota emme tunne niin hyvin kuin pitäisi ja siten tahtomattamme teemme eettisesti kyseenalaisia, ihmisarvoja rikkovia ja vääriä asiota.

    Kysymyksenä: kenellä on oikeus pyytää ja kenellä on oikeus antaa?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvin sanottu tuo, että olemme avaamassa ovea maailmaan, jota emme tunne. Tarkoitatko, että olisi parempi olla pohtimatta asiaa? Tämä keskustelu on tärkeää, jotta voimme olla täysin varmoja myös omasta ihmisarvosta, joka on koskematon ja loukkaamaton.

      Poista
    2. Tarkoitan sitä että ennen kuin olemme varmoja mitä teemme, ei ovia kannattaisi avata. Paluu voi olla lähes mahdotonta jälkeenpäin huomattuamme että olemmekin tehneet virheen.

      Poista
  5. Minä itse ajattelen visioidessani itselleni esim. vakavaa, hoitamatonta syöpää tms. sairautta, johon voi liittyä sietämättömiä kipuja ja pitkittynyttä kärsimystä, armokuolemamahdollisuuden olemassa olemisen jo sinänsä olevan turvallisuutta herättävän asian.
    Siis sisäistä turvaa ja rohkeutta lisäävän kokemuksen kuolemaa kohdatessa.
    Voi olla, että myös varma tieto saattohoitokotiin, hyvään, pääsemisestäkin....tehokkaasta.....riittävästä....kivunhoidosta ja sielullisesta tuesta ja rohkaisusta....ajaisi minulle saman ....tai nyt tätä kirjoittaessani koen.....vielä suuremman sisäisen turvan ja rohkeuden. Morfiinia eikä ehtoollisleipää eikä -viiniä pitäisi säästää kuolemansairaita ihmisiä hoidettaessa.
    Näin nuo samaiset hollantilaiset dokumentit....suuri oli monen lääkärin tuska tuosta kuolinavusta.

    Kannatan siis passiivista eutanasiaa, yli---riittävästi kipulääkitystä. Mutta
    aktiivisen eutanasialain kanssa voisi näinä kovina aikoina olla pahimmillaan se.....tapahtumasarja, että kun laitospaikat niin
    kalliita ovat ja hoitajiakin niin vähän....ja uusi vanhuspalvelulaki, ehkä määrää niitä lisääkin.
    Huomattaisiin....kuinkas paljon mummon parin ja kymmenenkin kuolinapu jättää rahaa muiden terveyspalveluiden hoitoon.

    Kuntoutuksessa viime keväänä, Kankaanpäässä vitsailtiin. Että meidän vaikeavammaisten täytyy nyt todella tsempata näiden Kelan uusien tavoiteasetteluiden kanssa.
    Sillä ehkä piankin tuonne kellarikerrokseen ilmestyy SE HUONE JOSTA NE EI ENÄÄ PALAA, jonne pistetään ´hoitoon+ ne, jotka ei viitti kuntoilla jakson aikana, tai joiden tila ei kalliista fysterapiasta sun muusta näytä kohenevan. Lähtö tai tulotarkastuksessa koodi Green tms.
    JOO AATELKAA, MIKÄ SÄÄSTÖ, OIKEESTI.......SIISPÄ, kuinka tämän valvoisi?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Passiivinen eutanasia on siis sitä, että vanhukselle tai sairaalle kannetaan ruoka ja juomat vierelle, mutta kukaan ei auta syömisessä. Janoinen nääntyy hitaasti vaihtuvien juomien vierelle.

      Mitä Kelan kuntoutumisvaatimuksiin tulee, siellä tosiaan on hukassa käsitys siitä, mikä merkitys kuntoutuksella vammaisten toimintakyvylle on. Ei kannata jäädä odottelemaan sitä, että vammainen toisensa jälkeen jää ilman kuntoutusta ja sen vuoksi kadottaa loputkin toimintakyvystään, vaan on etsittävä ne keinot, joilla Kela saadaan arvioimaan asiaa uudelleen ja oikein.

      Poista
  6. En puhu postauksen aiheesta, eutanasiasta, mutta edellinen kommentti herätti sekaansanomisen halun. Siis:

    Mitä Kelaan tulee, ja (kunta)työnantajiin, vakuutusyhtiöihin ymv., on tosiaan hukassa käsitys siitä, mikä merkitys kuntoutuksella on ihmisten toimintakyvylle, työssäjaksamiselle ja elämänhallinnalle, itsehoidolle. Kun oikea-aikaisesta täsmäkuntouttamisesta ja avusta säästetään tänään, isompi lasku lankeaa huomenna. Kuten eräs professorismies kummasteli: Meillä on varaa hoitaa ihmisiä huonosti - ja korjata seurauksia kalliisti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kelan arvioinneista olisi aiheellista puhua hyvin paljon. Näyttää siltä, että ensi vuonna käyttöön tulevat mittaustavat voivat jättää monia, joille kuntoutus on toimintakyvyn takia välttämätöntä, ilman sitä. Tarkoitus tietenkin on säästää - vaarana on, että tavoitteiden epärealistisuus ja elämälle vieraus voivat saada vahinkoa aikaan.

      Poista
  7. Kiitos Marja paljon puhuttavasta ja erittäin inhimillisestä aiheesta.
    Kuolema aina peruuttamaton. Jo vuosia ennen oman Äitimme sairastumista keskusteltiin myös meidän perheessämme eutanasiasta. Kantamme armomurhaan oli enemmän puolesta kuin vastaan mutta jo tuolloin asiaan liittyi liian paljon jossittelua, jotta siitä olisi voinut olla ehdoton mielipide. Äitimme kuoltua pitkään ja tuskalliseen sairauteen nosti asian jälleen mieleeni. Kipujen päättyminen toi lohtua mutta mitä olisi voitu tehdä, että matka väistämättömään olisi ollut vähemmän tuskainen? Tätä asiaa joudun miettimään vieläkin usein. Sairaalassa ei ollut viisi vuotta sitten minkäänlaisia valmiuksia saattohoitoon, eikä siihen hakeutumista myöskään ohjeistettu lääkärien toimesta. Summittainen ja sopimaton kipulääkitys lähinnä lisäsi kipuihin vielä huonon olon. Terminaalhoidosta oli tullut syöpäsairauksiin yhdistettävä hoitomuoto. Miksi se ei kuulu kaikille?

    Nyt, viisi vuotta myöhemmin kantani on selvä "ei" eutanasialle. Sen sijaan seuraan mielenkiinnolla ja täynnä toivoa palliatiivisen hoidon vakiintumista hoitomuotona - jokaiselle ja kaikkialla. Lisää hyvää asiaa Suomen Palliatiivisen Hoidon Yhdistyksen kotisivuilta, http://www.sphy.fi/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Huomasin vasta nyt, että tänne oli tullut marraskuussa kommentti. Pahoittelut. Kirjoituksesi toi mieleeni isäni viimeiset elossa olon päivät, jolloin jouduimme vaatimaan hänen hoitotestamenttinsa toteuttamista. Se vain ei ollut kovin yksinkertaista saada lääkäreitä hyväksymään ajatusta. Heidän tehtävänään on ylläpitää elämää. Jouduimme kahdesti käymään tiukat keskustelut. Lopulta isän hoitotestamentti toteutettiin ja kaikki elämää ylläpitävä hoito lopetettiin. Se oli ainoa oikea tie, arvostaa ja kunnioittaa isäni tahtoa.

      Poista